Mitä kuuluu sanan- ja uskonnonvapaudelle?

Olemme tottuneet näkemään uskonnonvapauden, sananvapauden, omantunnonvapauden ja kokoontumisvapauden itsestään selvinä demokraattiseen maahan kuuluvina ihmisoikeuksina. Päivi Räsäsen tapaus on saanut monet esittämään vakavia kysymyksiä uskonnonvapauden tilasta Suomessa. Totta, useimmat ihmiset huomauttavat, että meillä on sananvapaus, mutta harvemmat uskaltavat puhua uskonnonvapaudesta. Useimmat kannattavat suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa. Viime vuosina olen kuitenkin joutunut yhä useammin kysymään, onko minulla lupa uskoa oman kristillisten vakaumukseni mukaan. Voinko edelleen uskoa ja sanoa esimerkiksi, että avioliitto on tarkoitettu miehen ja naisen väliseksi instituutioksi? 

Uskonnonvapaus taataan mm. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa. Sama teksti on myös Euroopan unionin perusoikeuskirjassa, jonka 10. artiklan mukaan ”Jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden vaihtaa uskontoa tai vakaumusta ja vapauden tunnustaa uskontoa tai vakaumusta joko yksin tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin.”

Seuraavassa 11 artiklassa todetaan: ”Jokaisella on oikeus sananvapauteen. Tämä oikeus sisältää mielipiteenvapauden sekä vapauden vastaanottaa ja levittää tietoja tai ajatuksia viranomaisten siihen puuttumatta ja alueellisista rajoista riippumatta.

Esimerkkejä uskonnonvapauden kapenemisesta on. Jo vuonna 2004 italialaista kristillisdemokraattia ja politiikan professoria, Rocco Buttiglionea, ehdotettiin Euroopan komission jäseneksi, mutta hänet nimityksensä torjuttiin, koska hänen vakaumuksensa mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen asia.  

Sen jälkeen, kun eduskunnan enemmistö hyväksyi sukupuolineutraalin avioliittolain, keskustelu aiheesta on siirtynyt evankelisluterilaiseen kirkkoon. Poliittiset puolueet osallistuvat kirkon vaaleihin ja hallintoon innokkaammin kuin koskaan, vaikka periaatteessa kirkon pitäisi olla poliittisesti sitoutumaton. On syntynyt erikoinen tilanne, jossa yleinen mielipide yhä enenevissä määrin toimii tuomarina teologisissa kysymyksissä.   

Myös sananvapauden käsitteessä on tapahtunut vähittäinen muutos. Aikaisemmin sananvapauden rajana oli kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Nyt tarkastelu näyttää keskittyvän siihen, kokeeko joku jonkun ilmaisun loukkaavana.   

Uskontoa, politiikkaa ja seksuaalisuutta koskevassa keskustelussa esiintyy aina mielipiteitä, joista yksittäiset ihmiset voivat loukkaantua. Mutta ratkaisu ei ole siinä, että vääristä mielipiteistä aletaan tehdä rikosilmoituksia, uhata vankilalla tai säätää tiettyjä mielipiteitä kieltäviä lakeja. Sekä kristityt että muslimit, heteroseksuaalit, homoseksuaalit, jne. – me kaikki kohtaamme mielipiteitä, joita emme jaa ja joista emme pidä. Sellaista elämä on toimivassa demokratiassa, mikäli sanan- ja uskonnonvapaus pysyy voimassa. EU:n perusoikeuskirjan takaaman uskonnonvapauden täytyy toteutua kaikissa EU:n jäsenvaltioissa. Ilman tätä demokratiamme muuttuu totalitaariseksi yhteiskunnaksi, jossa vain yhdenlainen mielipide hyväksytään. Se on vaarallinen tie.