On lauantaiaamu, 7. lokakuuta. Tuntuu mukavalta matkustaa junalla Pohjanmaalle pitkän työviikon jälkeen. Junassa on runsaasti aikaa tarkistaa vastaamattomat sähköpostit ja suunnitella seuraavan viikon työt. Tiesin, että tulevasta viikosta tulisi raskas. Budjettikeskustelu alkaisi tiistaina. Israelin ulkoministeri Eli Cohen vierailisi keskiviikkona Suomessa – ensimmäinen valtiovierailu Israelista 10 vuoteen. Eduskunnan Israelin ystävyysryhmän puheenjohtajana toimisin isäntänä, kun ministeri tapaisi joitakin eduskunnan jäseniä. Budjettikeskustelun lisäksi viikon kalenteri olisi ääriään myöten täynnä erilaisia tapaamisia ja vierailuja.
Yhtäkkiä viestejä Hamasin hyökkäyksestä Israelia vastaan alkaa virrata. Se on julmaa luettavaa. Vain yhdessä päivässä murhataan enemmän juutalaisia kuin on tapahtunut yhdessä päivässä holokaustin jälkeen. Sen lisäksi, että yli 3 000 rakettia ammuttiin satunnaisesti siviilialueille, on raportoitu massiivisesta Hamasin terroristien soluttautumisesta Gazan alueelta.
Tajusin nopeasti, että ensi viikon ministerivierailu on peruttu ja että lähipäivinä puhelin käy kuumana. Ja niinhän se oli. Samalla tavalla kuin silloin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Viikonloppu oli intensiivinen. Viestintä kulki moneen suuntaan. Oman ulkoministeriömme kanssa. Israelin Suomen-suurlähettilään kanssa.
Finnair ilmoitti sunnuntaina lopettavansa lennot Helsinki-Tel Aviv-reitillä. Siinä tilanteessa monet suomalaisturistit jäivät Israeliin. Miten he pääsisivät kotiin? Siinä tilanteessa ainoa keino oli neuvoa muita lentoyhtiöitä ja reittejä, joita oli vielä saatavilla. Yhdessä ulkoministeriön konsulaatin kanssa yritimme jakaa saatavilla olevaa tietoa. Jälkikäteen totean, että Suomi, kuten monet muutkin maat, yllätettiin kesken unien sängyistään nukkumasta. Valitettavasti ymmärsin, että resursseja, joihin turvautua oli liian vähän. Ei tuntunut hyvältä, ei minusta eikä niistä, jotka olivat Tel-Avivin lentokentällä, kun ilmahälytykset alkoivat soida.
Viime päivinä maailma on katsonut kauhuissaan, kun Hamasin terroristit teurastivat yli 1200 ihmistä – musiikkifestivaaleille jääneitä nuoria, vanhuksia, naisia, lapsia ja kokonaisia perheitä, jotka siepattiin tai murhattiin julmasti.
Tasavallan presidentti ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta keskustelivat maanantaina terroristijärjestö Hamasin Israelia vastaan tekemästä hyökkäyksestä. Presidentti ja ministerikomitea tuomitsivat jyrkästi siviileihin kohdistuneet hyökkäykset ja kaikenlaisen terrorismin. Israelin valtiolla on kansainvälisen oikeuden puitteissa oikeus suojella kansalaisiaan terrori-iskuilta. Samalla on kuitenkin tärkeää kunnioittaa kansainvälistä humanitaarista oikeutta ja suojella siviilejä.
Viimeisin lauseista tulee olemaan haastava Israelille. Kuinka onnistua puolustautumaan terroristijärjestöä vastaan, joka ampuu raketteja tiheästi asutuilta alueilta ja käyttää siviilejä kilpinä?
Minua on niinä vuosina, kun olen työskennellyt eduskunnassa häirinnyt se retoriikka ja narratiivi, jota osa poliitikoista, toimittajista ja yhteiskuntatieteilijöistä on rakentanut Lähi-idän ongelmista. Israel on useimmiten kuvattu draaman syyllisenä. Yksipuolinen ja naiivi käsitys on nyt saavuttanut lakipisteensä. Naamiot ovat pudonneet. Hamasin liittolaisia ovat Iran, Syyria ja Libanonissa toimiva shiiamuslimiryhmä Hizbollah. Siksi Hamasia ei pidä kutsua vain terroristeiksi leimatuksi organisaatioksi. He ovat terroristeja.
Amerikkalaisen historian professori Marko Maunula kirjoittaa selkeästi Suomen Kuvalehdessä julkaistussa blogissaan: ”Joskus meidän on tehtävä selkeitä moraalisia valintoja. Asetelmat sekä Ukrainassa että Israelissa ovat pohjimmiltaan erittäin yksinkertaiset. Jos Venäjä ja Hamas laskisivat aseensa, Ukrainaan ja Israel-Palestiinaan tulisi rauha. Jos Ukraina ja Israel laskisivat aseensa, ne tuhottaisiin sekä valtiona että kansana. Ettekö usko? Älkää kuunnelko minua. Kuunnelkaa Venäjää ja Hamasia”.
