Hallitus vastasi opposition välikysymykseen kuntapolitiikasta viime viikolla. Välikysymyksessä kysyttiin muun muassa, miksi hallitus ei keskeytä kuntarakenne- sekä sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksia ja aloita niiden linjaamista uudelleen parlamentaarisesti sekä luovu kaupunkiseutujen kehyskuntien pakkoliitoksista.
Välikysymykseen antoi vastauksen hallinto- ja kuntaministeri Henna Virkkunen. Virkkusen mukaan on ymmärrettävää, että valtioneuvoston toimivallan mahdollistava ns. kaupunkiseutujen pakkoliitospykälä herättää vahvoja tunteita. ”Kunnille on annettava nyt itselleen aikaa hakea, ei vain yksittäisen kunnan vaan koko alueen kannalta hyviä ja toimivia ratkaisuja. Mutta ellei alueella ratkaisuja löydy ja ongelmat vain syvenevät, on hyvä että jollakulla on mahdollisuus myös näissä tilanteissa toimia”, Virkkunen totesi vastauksessaan.
Yhtä mieltä hallitus ja oppositio olivat siitä, että rakenteellisia uudistuksia tarvitaan. Uudistustarve todettiin myös opposition jättämässä välikysymyksessä. Tosiasia on, että nykyrakenteella palveluja ei pystytä turvaamaan eikä hyvinvointivaltiota säilyttämään ja siksi uudistus on välttämätön.
Myös siitä, millaisten kuntien varaan tulevaa Suomea rakennetaan, vallitsi yksimielisyys. Edellinen hallitushan sääti Paras-laissa perusteet kuntien muodostamiselle seuraavasti: ”Kuntarakennetta vahvistetaan yhdistämällä kuntia ja liittämällä osia kunnista toisiin kuntiin. Kunnan tulee muodostua työssäkäyntialueesta tai muusta sellaisesta toiminnallisesta kokonaisuudesta, jolla on taloudelliset ja henkilöstövoimavaroihin perustuvat edellytykset vastata palveluiden järjestämisestä ja rahoituksesta.”
Erimielisyydet kuntarakenteen uudistamisessa ovat lähinnä näkemyseroja uudistuksen toteuttamistavasta. Maali on selvä, tie sinne vaihtelee. Keskustan mallissa kunnilta vietäisiin merkittävät tehtävät maakuntiin ja kunnat jätettäisiin vastaamaan paljon vähäpätöisimmistä asioista. Ensimmäisiä askelia tällä tiellä otettiin, kun sosiaali- ja terveyspalvelut siirrettiin yli 20.000 asukkaan kokonaisuuksiin. Samalla kunnanvaltuutetut jätettiin vastaamaan palveluista, joihin niillä ei ole mitään päätösvaltaa.
Hallitus haluaa edelleen edetä kuntauudistuksessa pääosin vapaaehtoisuuden tietä. Mahdollinen kansanäänestysmenettely tulisi koskemaan vain hyvin pientä osaa kunnista, silti koko uudistus halutaan ikään kuin fokusoida tähän. Se on sääli, sillä suurimpia häviäjiä uudistuksen viivästymisessä ovat nimenomaan kuntapalveluja tarvitsevat kansalaiset, eivät päättäjät tai kunnanjohtajat.
Kunnan taloustilanne vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaiset palvelut se voi asukkailleen tarjota. Tästä syystä kansalaiset ovat liian eriarvoisessa asemassa palveluiden saamisen suhteen. Kristillisdemokraatit korostavat lähipalveluja kaikissa kunta- sekä sote-uudistusta koskevissa päätöksentekotilanteissa ja tämä tavoitteemme on nyt myös kirjattu sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksen tavoitteisiin.
Kuntaliitokset eivät yksin ratkaise kunnallisen palvelutuotannon ongelmia, mutta antavat uusia mahdollisuuksia niiden ratkaisemiseen. Harvemmin tarvittavia palveluja voi tarvittaessa hakea hiukan kauempaa, mutta usein tarvittavat palvelut on arjen sujuvuuden kannalta tärkeää saada läheltä. Tällaisen palvelutuotannon järkeistämisen kuntaliitokset mahdollistavat.
Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä on halukas viemään eteenpäin kuntarakenteen uudistusta yhteistyön hengessä. Aito huoli kuntalaisten palveluista on yhteinen ja työmme tulee keskittyä niiden turvaamiseen.