Jokunen viikko sitten minun otti yhteyttä henkilö, joka työskentelee hoitajana geriatrisella vuodeosastolla Pietarsaaressa. Olen hänen suostumuksellaan päättänyt julkistaa osia kirjeestä, jonka sain.
”Parahin Peter!
Kun opiskellaan eri ammatteihin, kuuluu asiaan, että koulussa luetaan teoriaa. Sen sisäistämiseen tarvitaan käytännön harjoittelua. Näin pitäisi olla myös ”huippupoliitikoilla.” Jotta he voisivat todella tietää, mistä puhuvat ja tekevät päätöksiä, pitäisi olla pakollista käydä ”harjoittelussa” erilaisilla, asiaankuuluvilla
työpaikoilla. Jos Jumala antaa meille elämänpäiviä, niin kohtaamme väistämättä vanhuuden askel askeleelta. Halusimmepa sitä tai emme. Kaikille ei ole suotu tervettä, turvallista ja arvokasta vanhuutta. Sanotaan, ettei ole mitään niin avutonta kuin pieni vauva. Väitän, että se ei ole totta. Normaalioloissa vauvoille ja muille lapsille on olemassa aina avoin syli. Mutta entä vanhuksille? Nyt en ajattele mummoja ja vaareja, jotka selviävät omaisten tai kotipalvelun avulla tai niitä, jotka asuvat vanhainkodissa tai palvelutalossa. Ajattelen niitä, jotka makaavat avuttomina sängyissään vuodeosastolla. Kuvitelkaamme itsemme tilanteeseen, jossa vierailemme jonkun luona vuodeosastolla. Viereisessä sängyssä makaa hampaaton nainen, joka nyppii käsillään levottomasti. Hän mumisee sanoja, joilla ei ole mitään asiayhteyttä. Kyselee ehkä äitiään, mutta äiti ei tule. Vanhus huutaa ahdistustaan. Yhtäkkiä alkaa lemuta. Hän on tehnyt tarpeensa. Mitä teet? Miten reagoit? Menetkö sängyn luokse, lohdutat ja rauhoitat? Etsitkö henkilökuntaa pyytääksesi heitä tulemaan auttamaan? Jos tapaat jonkun, voit saada vastaukseksi: ”Kyllä, tulemme heti, kun ehdimme.” Milloin he sitten ehtivät, se onkin eri asia. Heillähän on neljää, viittä hoitajaa kohti vain suunnilleen neljäkymmentä muuta, jotka tarvitsevat apua ja huolenpitoa eri tavoin. Tai valtaako sinut epämiellyttävä, paha olo? Ehkä haluaisit mieluiten lähteä pois? Jättää hänet sinne yksin, avuttomampana kuin pieni vauva. Jos se olisi ollut vauva, olisivat reaktiot ja tunteet olleet erilaisia, eikö? Miten haluamme tulla hoidetuksi ja kohdatuksi, jos päädymme viettämään viimeiset vuotemme osastolla sängyssä maaten? Siksi kehoitan sinua: tule käymään luonamme. Tule seuraamaan työtämme, katsomaan miten yhteiskuntamme kaikkein heikoimpien hoito toimii. Ei taulukoiden ja tilastojen mukaan, vaan ruohonjuuritasolla. Todellisuudessa. Pari aamuvuoroa, iltavuoro ja yövuoro. Silloin saat vähän käsitystä siitä, mitä todellisuus on.
Tähän asti hoitajan kirjoitusta. En voinut vastustaa kutsua. Tuli aikainen herätys klo 6 eräänä sunnuntaiaamuna. Klo 6:50 saavuin osastolle, jossa hyväksyin epävirallisen vaitiolovelvollisuuden.
Seurasi aamupalaveri. Hoitohenkilöstön järjestelmällinen työskentelytapa teki vaikutuksen minuun. Nopeasti käytiin läpi, mitä päivän aikana oli odotettavissa ja sitten erottiin ryhmiksi. Jokaisella ryhmällä oli vastuu eri moduuleista. Pääsin mukaan kahden lähihoitajan tiimiin. Lyhyen aamupäivävuoron aikana sain kokea kaiken sen, mitä hoitaja niin osuvasti kirjeessään kuvaili. Hoitaja ja hoitohenkilöstö antoivat minulle seuraavan kotiläksyn ja haasteen:
”Ehkä minä eräänä päivänä makaan tuossa. Avuttomampana kuin pikkuvauva. Täysin riippuvaisena muiden huolen rauhoitettavana, lohdutettavana jne. Ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että saamme olla terveitä ja hyväkuntoisia elämän loppuun asti. Jos haluat auttaa niitä, jotka todella ovat avuttomia, taistele niiden vanhusten puolesta, jotka makaavat vuodeosastolla. Ei ole ketään, tai vain harva, joka puhuu heidän puolestaan ja kaikki tilastot näyttävät, että heitä tulee koko ajan lisää.”
Haasteeseen on vain yksi vastaus. Kyllä – kaikkialla, missä toimin, haluan vaikuttaa niin, että vanhukset saavat hyvän ja arvokkaan vanhuuden. Siihen tarvitaan lisää käsiä – ja – siihen tarvitaan lisää resursseja.