Syksyn aikana on puhuttu paljon huonontuneesta kilpailukyvystä. Vientiyrityksillä menee huonommin, ja vaihtotase on miinuksella. Työmarkkinajärjestöt ovat kaukana toisistaan. Elinkeinoelämän Keskusliitto on nostanut keskusteluun palkkojen alentamisen, kun ammattijärjestöt taas pitävät tiukasti kiinni saavutetuista eduista. Sivusta katsojalle keskustelu näyttää lähinnä teatterinäytelmältä, jossa tarjoukset ovat kaukana toisistaan ja ymmärrys ongelman ytimestä vaikuttaa puuttuvan.
Suomalaiset ovat vähitellen alkaneet huolestua valtion kasvavasta velkataakasta. Siitä huolimatta kovinkaan moni ei ole käsi sydämellä valmis pidättäytymään jostakin, käärimään itse hihoja ja tekemään työtä muutoksen eteen.
Näissä olosuhteissa presidentti Sauli Niinistö piti uuden vuoden puheensa ja nousi johtamaan esimerkillään. Alla lainaus presidentin puheesta.
”Eheyden voima on vaikeuksien voittamisen voimaa. Meillä on siitä kokemuksia, paljon nykyistä vaikeammista on selvitty. Onko tämä perisuomalainen hyvä jotenkin muuntumassa? Entäpä jos ratkaisevin rakennemuutos onkin arvojemme rakenteessa?
On nähty itsekkyyden tai suoranaisen ahneuden nousevan. Se on merkki oikeudentunnon kuihtumisesta; ei tehdäkään välttämättä niin, kuin oikealta tuntuu, vaan niin, miten saa itselleen eniten hyötyä. Sillä asenteella yhteisöstä katoaa luottamus. ”
Niinistön puhe oli tehokas, ja herätti paljon keskustelua; monet ylistivät hänen puhettaan. Mutta sitten presidentti tekeekin odottamattoman vedon. Hän ryhtyy sanoista tekoihin ja pyytää, että hänen palkkiotaan laskettaisiin samalle tasolle kuin hänen edeltäjällään. Presidentin aloite voidaan nähdä jatkona sille linjalle, jonka Kataisen hallituksen ministerit ottivat hallitusneuvotteluissa päättäessään alentaa ministerien palkkioita viidellä prosentilla. Mutta siitä huolimatta aloite tuli jokseenkin yllättäen, ja voi joistakin tuntua myös hiukan epämukavalta.
Presidentin aloite laittoi pallon pyörimään. Seuraava instanssi tapetilla oli eduskunta. Puhemies Heinäluoma jatkoi peliä ja viestitti valmiudesta alentaa kansanedustajien palkkioita. Monet kansanedustajat ovat jo ilmoittaneet olevansa valmiita laskemaan palkkion tasoa.
Mitä merkitystä kansanedustajien palkkioiden alentamisella sitten olisi? Tarkoittaako se, ettei tekemämme työ sittenkään ole niin tärkeää? Ei, siitä ei ole kyse. Tai toisiko palkkioiden alentaminen lääkettä valtion velkaongelmaan? Eipä juurikaan, velkaongelmamme mittakaava on tietenkin aivan toista luokkaa, vaikka sitä hoitaessa jokainen euro onkin tarpeen.
Kyse on ennemminkin esimerkin voimasta. Palkkion mahdollisen alentamisen kautta toivon kansanedustajien pystyvän antamaan riittävän vahvan signaalin siitä, että maamme tarvitsee nyt ekstrapanoksia. Velkakriisistä selvitäksemme tarvitsemme kaikkien kansalaisten työtä. En usko, että yleinen palkkojen alentaminen hyödyttäisi maata juuri nyt. Toivon kuitenkin, että palkkioiden alentaminen ja siitä käyty keskustelu antaisi työmarkkinajärjestöille sellaisia suuntaviivoja, että palkankorotuksista voitaisiin pidättäytyä joksikin aikaa, kunnes paremmat ajat koittavat.
Sen sijaan korkeasti palkatut pörssiyhtiöiden johtajat voisivat seurata ministereiden ja presidentin esimerkkiä, ja tehdä huomattavia leikkauksia palkkoihinsa ja palkkioihinsa. Luulen, että sellaisia ratkaisuja sekä presidentin toiminta että hänen puheensa peräänkuuluttavat. Kuten presidentti Niinistö totesi: ”Niukat ajat, joissa elämme, vaativat ennemminkin ajattelemaan, voiko jostain edustaan luopua. Sillä rakennetaan eheyttä.”